keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Lisa lähti ihmemaahan

ja me muut jäimme tänne katselemaan. Noinko se löytää perille, tietääkö se minne mennä? 
Yksinkö se lähti?

"Ensimmäiseksi minun täytyy kasvaa omaan kokooni", Liisa pohti vaellellessaan metsässä. "Ja toiseksi täytyy
löytää takaisin siihen ihanaan puutarhaan. Se lienee viisainta"
(Lewis Carroll: Liisa Ihmemaassa, 1865)

Lisa kasvoi omaan kokoonsa täällä syntymäkodissaan vajaan yhdeksän vuoden ajan. Ja millaiseen kokoon! Vaikka päivä on ollut yksi hevosteluelämäni raskaimpia, niin näin hienon hevosen kohdalla, päivän ei tule päättyä suruun. Sen tulee päättyä kiitokseen yhteisestä ajasta. 


Lisa ja maaliskuun alun aurinko muutama viikko sitten

Tämän viimeisen viikon aikana, matkalla kohti yhden aikakauden loppua, on ollut aikaa tuntea sitä kiitollisuutta. Kaiken hankalan, vaikean, ahdistavan, murheellisen, kipeän, pelottavan, turhan, raskaan ja uuvuttavan sijaan on voinut muistaa, tuntea ja iloita niistä hyvistä päivistä, joita yhteinen matka on tarjonnut.

Arkipäivän onni
lymyää siinä lähellä, usein pieninä hippusina. Joskus tuuli ne puhaltaa kauemmaksi, mutta kuinka monta kertaa sitä on kuitenkin saanut melkein kahlata noiden hippusten keskellä?

Alpo ja tytöt, alusta asti loppuun saakka yhdessä.

Ellu, Doris ja Lisa - 💗

Ensimmäinen ratsastus

Hyvää oloa
tuottavat hevoset (ja ihmiset) ovat laumoissamme niitä, joiden lähellä meillä muilla on hyvä olla. Lisan sisällä sykki jotain sellaista, joka sai lajitoverit haluamaan sen seuraa. Sama tapahtui meille ihmisille. Sen lisäksi se omalla olemuksellaan sai meistä hyvän esiin: tämän hevosen eteen me kaikki halusimme tehdä parhaamme ja vähän enemmänkin.

Mari ja Lisa Ed Dabneyn kurssilla 

Olen kirjoittanut Lisasta tänne aina silloin tällöin. Yksi onnellisimmista muistoista on osallistuminen nuoren Lisan kanssa karjakurssille.  Parin vuoden päästä sitten ollaan jo vanhempia ja paksumpia, ja käytiin kammattuina kilpailumaailmaa tutkimassa.  Ja seuraavana vuonna jouduinkin kirjoittamaan tarinaa siitä, kuinka aloitimme taistelua kaviokuumetta vastaan ja Lisan ystävyys Jaakon kanssa alkoi. Mekin tutustuimme siinä samassa. 

Lisa kertoo Jaakolle kaviokuumeesta kaiken minkä pystyy

Tätä kirjoittaessa olen käynyt läpi satoja kuvia: samalla mieli täyttyy tunteista ja tarinoista, muistoja on tosi paljon. Minua hymyilyttää vaikka itkenkin tässä aina välillä. Mikään ei ole tänään niin kuin se oli vielä eilen, eikä sen pidäkään olla.

Vain Ihmemaassa kello voi pahoittaa mielensä ja pysähtyä kuuteen iltapäivällä. Täällä meillä se kulkee eteenpäin ja niin sen tuleekin olla.

Helinä, maailman paras tulkki hevosen ja ratsastajan välillä.
Ilman Helinää ei olisi ollut Lisaa ja ilman Lisaa minä en olisi kirjoittanut tätä.


Huomista kohti
entistä unohtamatta. Kun kävelin tallista sisälle muun perheen jatkaessa Lisan kanssa eri suuntaan, irtipäästäminen tuntui fyysisenä kipuna. Leukaperissä ja hampaissa, vatsassa, silmissä, silmien takana, varpaissa, keuhkoissa, jaloissa, hartioissa, kurkussa. Ei siinä ollut mitään herkkää tai kaunista, kasvattavaa tai jaloa: siinä oli vain raastavaa tuskaa ja sykkivää kipua.

Illalla myöhään asetin päivällä ottamani jouhitupsut yöpöydän laatikkoon. Ennen kuin nukahdin, ajattelin sinua, pieni suuri hevonen.  

Hyvää yötä universumi, pidä huolta tähdistäsi. 

Kuvat: Pasi Hiltunen, 2008

"Lopuksi hän kuvitteli, kuinka hänen pikkusiskonsa kasvaisi ajan myötä aikuiseksi ja säilyttäisi aikuistuttuaankin lapsen vilpittömän ja rakastavan sydämen, kuinka jotkut toiset pikkulapset kerääntyisivät Liisan ympärille ja hän saisi heidän silmänsä loistamaan innosta monilla kummallisilla tarinoilla, ehkä jopa ammoisella Ihmemaa-unella, jakaisi lasten pikku murheet ja nauttisi heidän pienistä iloistaan muistaen ikuisesti oman lapsuutensa ja sen onnelliset kesäpäivät." 
                                                                          
(Lewis Carroll, Liisa Ihmemaassa, 1865) 

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Päivä kerrallaan

on ollut kantava teema tänä talvena. Edellisestä postauksestani on nyt 80 päivää. Siinä ajassa muuten Phileas Fogg matkusti maapallon ympäri Jules Vernen tarinassa lähes 150 vuotta sitten. 


Jos tuosta nyt lähtisi, niin 80 päivän päästä voisi ehkä maistella koivun oksista silmuja.
Ainakin jossain päin maailmaa.

80 erilaista aamua, aurinkokin on palannut pikkuhiljaa takaisin paikalleen. Näin maaliskuussa valo vahvistuu ja kasvaa, tuuppaa meitä eteenpäin. Luntakin alkaa olla normaalin talven verran. Ihanaa. Tuo määrä aamuja on neljännesvuosi, johon mahtuu erilaisia värejä ja vivahteita.

Joulukuun hämärissä tulee asioita näköjään tehtyä nurinpäin ja oikein.
Ellu sutjakkaasti nousee ruunan satulaan, reki ilmeisesti astinlautana. 

Tammikuussa talven toistaiseksi kylmimmät päivät, pakkasta parina
päivänä noin -40 °. Ei kuitenkaan paria viikkoa, nekin on koettu!  

Sitten pakkasaamut purkautuivat hehkuksi aamutaivaalle. 

Tammikuun aurinko pääsi juuri ja juuri tunturin reunalle. Jokohan se on Neiti Kevät?


Opimmeko jakamaan?

Tätäkin on tullut mietittyä 80 päivän aikana. Luin Timo Suvannon Lasten Heureka-näyttelyn esittelytekstistä: jotta ihminen voisi olla nimensä veroinen - siis homo sapiens (viisas ihminen), hänen täytyy ensin olla homo discens, oppiva ihminen. Voimmeko oppia auttamaan, olemaan läsnä toiselle ihmiselle, ajatuksissa, puheissa ja teoissa? Lähellä ja kaukana. 
Osaammeko jakaa kun huomaamme kipua kehossa, murhetta mielessä ja surua sydämessä? 

Kyllä tuonkin takaa vielä lähtee polku, jos toinenkin 


Eri sukua - samaa maata vai miten se oli?
Paras aamiainen on jaettu aamiainen. 

Tai iltapala.

Kaikenlaisia kuulumisia


Kaviokuumepotilas Lisan syksy sujui mallikkaasti ja sitten joulukuussa iski tunne "been there, done that". Tulee jo urheilusuorittajat mieleen: teemme parhaamme ja katsomme mihin riittää. 

Kengittäjä Jaakko Turunen kävi tekemässä erityiskengityksen. Konkreettisen avun tuojasta, Jaakosta siis, 
taitaa olla jo satoja kuvia. Kaikki näistä omituisista kuvakulmista.

Edellä kirjoitetun mukaisesti: asiantuntijoiden kanssa kipu hallintaan ja mieli murheista tyhjäksi. Nyt kevätpäivä kerrallaan, toista vaihtoehtoa ei ole. 

Kontrolloituja kävelylenkkejä, pituus päivän kunnon mukaan.
Suojaan etujalat lämmittävillä suojilla, parantaakseni verenkiertoa kavioihin.

Kaviokuumeen akuutissa vaiheessa  (nykykäsityksen mukaan ensimmäiset 72 tuntia) kylmähoito voi auttaa.
Tämä kuva ei liity siihen, tässä Lisa muuten vain nautiskelee lumesta.



... ja tässä helmikuun auringosta 

No missä ne Rauha ja Onni oikein asuvat?

Se osoite on varmaan jokaiselle meille eri, eikä sinne taida olla oikein selviä reittiohjeitakaan. Mutta jossain niidenkin täytyy asua. 


Täällä arjen suloisessa sekamelskassa?

Yhteisissä töissä, joita vain toinen osaa?

Lajien välisessä ystävyydessä?

Pienissä kohtaamisissa? 

Vai kuukkelin rinnassa,
jota maaliskuun aurinko jo lämmittää?



tiistai 13. joulukuuta 2016

Keskitalvea kohden

on Lapissa saatu edetä upean lumisissa ja talvisissa olosuhteissa. Ja erityisen sopivasti keskitien kulkijoille eli mitään ei ole ollut liikaa tai ylenpalttisesti. Viimeisen kuukauden aikana ei juurikaan nollakeliä eikä yhtään talvista vesisadetta, kovimmat pakkaset pysytelleet -30° vähäisempinä, lunta on tullut porstuaan yhden tuulisen yön myötä, mutta tupaan ei yhtään. Kaikkea siis kohtuudella.

Paitsi tietysti luonnon kaunetta, sitä meille on suotu paljon tänäkin talvena.

Samaa lajia, neljää eri rotua ja hyvin mahtuvat yhdessä syömään.
Ihminen antoi itselleen nimen "homo sapiens", mutta ei hallitse tätäkään yksinkertaista asiaa.
Arjen valot
ovat olleet nautittavia. Päivän lyhyydessä on myös hyviä puolia: samalla retkellä pääsee kuvaamaan sekä auringonnousun että auringonlaskun. Eikä aikaa mene siihen kuin pari tuntia, kohta ei sitäkään. 

Aurinko kaunistaa hakkuuaukeatkin. 
Varhain aamulla talliin mennessä, juuri ennen ulkovalojen syttymistä, minulla on aina muutamat pitkät sekunnit aikaa antaa silmien ja mielen tuntea millainen aamu on.
Taivas on joskus vielä tähtien peittämä, kirkas ja syvä. Joskus pilvet makaavat kattojen lähellä, hönkäävät leutoa talviaamua paljaaseen päähän. Ja on aamuja, jolloin tuulella on kiire ehtiä nopeasti kulkijan ohitse. 

Iltatallista tullessakin maisema voi olla mitä vain.
Tasapainoa metsästä
on haettu ihmisille, koirille ja hevosille. Hyvistä olosuhteista johtuen, hevosiakin on nyt liikutettu lähinnä maastossa. Reittejä ja polkuja on hyvä pohjata ratsastaen kun lumi on pysynyt pehmeänä. Pohja ei myöskään ole liukas eikä lumi ole liian raskasta tai karkeaa hevosille. 

Kun lunta on paljon, solmimme hevosten hännät.
Näin ne eivät itse astu vahingossa hangen päällä lipuvalle hännälleen. 
Metsässä liikkuminen on hevosille kovin luontevaa. Kun katsoo vapaana liikkuvia hevosia, niin kyllä ne aikamoisen taitavia, nopeita ja varmajalkaisia ovat liikkeissään, myös epätasaisessa maastossa. Tilanne tietysti muuttuu kun selkään asetetaan kymmeniä kiloja epämääräistä painoa, jonka liikkeistä hevonen ei voikaan olla varma. Melkoisia tasapainotaiteilijoita nuo hevoset siis ovat ... 

Doster ja Limbo palaverissa ennen maastoreissua.
Olemme sekä omia nuoria että vanhempia meille muuttaneita hevosia ratsastaneet aina paljon maastossa. Kentällä peruskoulutettuja asioita tulee tehtyä metsäpoluilla kuin huomaamattaan, samat ratsastuksen avut pätevät sielläkin. Tulee huomioitua taipuuko, siirtyykö, kääntyykö, pysähtyykö, peruttaako, seisooko paikallaan. Ja kummasti ratsastajankin tasapaino kehittyy. 

Kiitoksena kaiken päälle hyvä ja rauhallinen mieli. 

Ellu ja Ruuna, siis Doster.
Meillä olleista puoliverisistä ehdottomasti lungein maastokaveri.
Nuorilla hevosillamme on taidettu tehdä ensimmäiset laukannostotkin maastossa, "tarkoituksella puolivahingossa" kohdissa missä hevonen luontaisesti siirtyisi askellajista toiseen. Samoin ovat monet asiakkaat saaneet kokea elämänsä ensimmäiset laukkatunnelmat nimenomaan maastossa, tosin siis kokeneilla hevosillamme 😊. 
Ilo on aina ollut yhteisesti jaettua.

Kenttäjumppaa
Elsan kanssa tutkitaan ketunjotosta. 
Elsan kanssa valokuvataan. Ja otetaan maistiaisia. 
Rajallinen aika
on joinakin päivinä alkanut tuntua rajattomalta. Olen kesästä saakka opetellut uutta ajankäyttöä eli tehnyt palkkatyötä tunneilla mitattuna vain murto-osan aikaisemmasta. Vanhasta pois oppiminen käy kyllä välillä ihan työstä. Ja sitten sitä joutuukin pitämään palaveria itsensä kanssa.

Onneksi palaveripaikaksi käyvät nämä metsäpolut, ajatusten voi antaa tulla ja mennä. On hiljaisuutta ja tilaa, rajattomasti. Siispä hyviä keskitalven hetkiä, kaikille meille! 

Laiduntarhan lepotauko.
Oikeassa reunassa kynttiläkuusi, jota kutsutaan kotikuuseksi.
 Nyssen kanssa aamulla kotipolulla, kauempana edessä häämöttää kotikuusi. 

perjantai 11. marraskuuta 2016

Valojen välissä


elämä pikkuisen hidastuu, mutta samallahan siinä on hitusen helpompi pysyä mukana. Tai ainakin pitäisi olla, vaikka tahti ympärillä tuntuu usein vain kiihtyvän. On kuitenkin aika hienoa, että aurinko nousee ja laskee ajallaan, olipa meillä ihmisillä miten kiire tahansa. 
Vähäinenkin auringon valo antaa tahdin elimistön sisäiselle kellolle. 
Lokakuu meillä oli mukavan kuiva ja lämmin, ihan virallisesti. Keskilämpötila yli puolitoista astetta tavanomaista lämpimämpi ja sadettakin saimme vain 9 mm, viime vuonna vastaavana aikana satoi 39 mm. Lapissa oli kaiken kaikkiaan kaunis lokakuu. 

Lapissa on monta Lappia
Talvi yllättää satunnaisen ratsastajan
Samasta auringosta ja viileän kirkkaista päivistä sai nauttia myös kotona hevosten kanssa. 

Vaikka olemme Elsan kanssa tällä hetkellä mallia pallo & pulla, niin meillä on ollut mukavaa. Muutaman vuoden tauon jälkeen, on ollut sopivaa aloittaa alusta. Pieniä ja tärkeitä asioita, jotka palautuvat molempien fysiikkaan ja psyykeen. Mistäpä sitä tietää miten timmissä urheilukunnossa sitä Elsan kanssa ollaan ensi keväänä...


Kunnioita, keskity, kiitä. 
Parasta kaikessa melkein onkin, kun ei voi tulevasta tietää. Voi vain pyrkiä tekemään parhaansa tänä päivänä, se on juurikin riittävästi! 
Kiittäminen kannattaa aina ja
hevoset ovat kiitollisia kiitettäviä
Sitten eräänä päivänä, kuten kaikkina muinakin aikasempina vuosina, kaikki jäätyi. Alpo ehti lanata kentän ennen kuin se jysähti ihan umpijäähän. Nyt siihen odotellaan lunta, joka tällä viikolla tuntuu laskeutuvan etelä-Suomeen. Eiköhän sitä vielä meillekin tule. 


Elsa keskittyy olennaiseen, osa 1: laumatoverin hoitamiseen
Elsa keskittyy olennaiseen, osa 2: Elsa syö kuormasta
Lisa valmistautuu talveen
paremmassa kunnossa kuin vuosi sitten. Sairastupalaisesta se siirtyi toipilaaksi viime vuonna ja nyt on varovainen ajatus, että saatamme olla lähellä kuntoutuspotilaan statusta. Loppukesästä saakka tilanne on parantunut koko ajan, sillä ei ole lääkitystä ja se on voinut ulkoilla. Paljon on koettu, paljon on kokeiltu ja paljon on kai myös koeteltu. Arvelen kuitenkin, että näinkin paskamaisesta asiasta kuten sairaudesta, tässä tapauksessa siis kaviokuumeesta, voi oppia jotain.

Tässä lässytän Lisalle, vaikka se ei totisesti lässyttämisestä perusta. 
Taudin hoidon myötä olen oppinut, ettei kannattaisi murehtia. Tai jos on pakko murehtia, niin murehtisi vain niitä asioita, joihin voi (ehkä) vaikuttaa. Jos siis kuitenkin on pakko murehtia, niin ei kannata murehtia yöllä, ei ainakaan aamuyöllä. Voi kokeilla murehtia kauniina aurinkoisena aamupäivänä tai vaikka jossain erityisen kauniissa paikassa - murehtiminen on silloin paljon vaikeampaa, se voi olla jopa mahdotonta.

Lisalle on kasvanut oikein hyvä talvikarva, koska se on voinut koko syksyn ulkoilla, ilman loimia.
Sen muutamat tummat "appaloosa-pilkut" näkyvät taas. 
Kaviokuumetta ei pysty ennustamaan ja kuten monessa muussakin vaikeassa sairaudessa, ulospäin siitä näkyy merkkejä vasta kun elimistössä on jo tapahtunut paljon. Sitten pitää saada kiinni kavioiden hoidosta, ruokinnasta, aineenvaihdunnasta ja liikunnasta. Ja koska ne ovat asioita, joihin voi vaikuttaa, niihin kannattaa keskittyä yhdessä tietäjien ja taitajien kanssa. 

Tästä jatketaan, hyvillä mielin.

Sitten vielä niistä valoista
joiden välissä sitä asutaan. Ne vuorokaudet, kun taivas on kirkas, ovat täynnä ihmeellisiä valon hetkiä ja erilaisia värisävyjä. Marraskuun alkupuolella ne mahtuvat viiden tai kuuden tunnin sisään ennen kuin taivas pimenee yöksi. Sama ilmiö toistuu keväällä, silloin vain valoja ei sammuta välillä kukaan. 

Kärsi tässä nyt sitten kaamoksen pimeydestä. 

Aamulla 9.11. 2016 ennen kello kahdeksaa

Puolenpäivän maissa, aurinko korkeimmillaan
Ennen  kello viiden teetä, ennen iltaa 8.11.2016.
Alhaalla oikealla näkyy nouseva kuu.
PS.
Lumi tuli ajallaan, eli tätä postausta viimeistellessä sai tänään 11.11. herätä uuden lumen aamuun.